Mitä tapahtui?

-”Jotenkin se oli odotettavissa - jos sellaista nyt voi edes odottaa. Olin 30-vuotiaana kovaa vauhtia polttamassa itseäni loppuun. Hoidin lapset, hevoset ja baarin. Nousin aikaisin aamulla ja kömmin sänkyyn vasta myöhään yöllä...
Hevosteni kanssa alkoi sattua amatöörimäisiä virheitä....”

Kaksi kuukautta ennen draagisinta onnettomuutta hevonen hyppäsi Jaanan päälle ja hän menetti tajunsa.

-”Se oli ihan tavallinen kilpailupäivän aamu syyskuussa 2004”, kertoo Jaana. Jaana Kivimäki oli lähtenyt Kouvolasta suurella hevoskuljetusautolla kohti Haminan esteratsastuskilpailuja. Kyydissä oli viisi hevosta, joista yhdellä hän ajatteli pokata paikan Helsinki International Horse Show'hun.

Kotona oli ollut pientä riitaa, joten aviomies ei lähtenyt reissuun mukaan kuten yleensä. Jaanaa jännitti ison kuljetusauton käsittely.

Haminan päässä tie oli huonossa kunnossa ja auto heilahteli töyssyisellä tiellä. Kilpailujärjestäjät pyysivät Jaanaa pysäköimään kallioisen loivan mäen päälle. Se vähän arvelutti, mutta Jaana teki työtä käskettyä.

Kuului kova pamaus, kun raskas auto osui tiellä olevaan töyssyyn. Jaana pysäytti auton ja hyppäsi ulos katsomaan. Kuorma-auton takaosasta valui öljyä. Muutama järjestysmieskin tuli katsomaan. Pohdittuaan asiaa hetken Jaana nousi puskurille irrottaakseen varmistusketjun.

Se oli viimeinen kerta, kun hän seisoi jaloillaan. 

Jaana oli juuri ehtinyt hypätä hevoskuljetusauton puskurilta alas, kun sen lastaussilta rymähti hänen päälleen. Muutaman askeleen hän ehti paniikissa ottaa, ennen kuin 500-kiloinen lava painoi vartalon mahalleen kallioon.

Ensin hän ei edes tuntunut kipua, mutta ympärillä syntyi paniikki. Kymmenkunta ihmistä ryhtyi nostamaan painavaa siltaa Jaanan päältä.

Kun silta nousi, Jaana kääntyi selälleen. Se oli ilmeisesti virhe. Kipu levisi syvänä aaltona pitkin ruumista ja purkaantui ulos huutona Jaanan suusta. Paikalle sattunut tuttu sairaanhoitaja nosti Jaanan jalat koukkuun rinnan päälle.

Jaana pystyi vain katsomaan ylös. Siellä hän näki kuljetusauton, jossa viisi hevosta liikehti levottomina. Hän pelkäsi, että pian hevosetkin kävelisivät hänen ylitseen.

Sitten sairaanhoitaja päästi Jaanan jaloista irti. Ne levähtivät hervottomina maahan.

- ”Silloin sanoin, etten tunne jaloillani mitään. Tajusin, että olen halvaantunut”, Jaana muistelee kuusi vuotta onnettomuuden jälkeen.

Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt menettää tajunsa, mutta niin ei käynyt.

-”Ajattelin, että minun pitää pysyä tajuissani. Jos luovutan siinä kohtaa, en enää herää”.

Ambulanssi oli paikalla viidessä minuutissa. Jaana kiidätettiin Kotkan sairaalaan ja sieltä leikattavaksi Töölöön Helsinkiin.

Lastauslava katkaisi Jaanan selkäytimen kuin viikate. Kaksi selkärangan nikamaa pirstoutui täysin, keuhkot ja kylkiluut painuivat kasaan.

Myöhään yöhön venyneessä leikkauksessa selkärangan viereen asennettiin kaksi titaanipalkkia, jotka kiinnitettiin pikkurillin paksuisilla ruuveilla. Ne ovat Jaanan sisällä edelleen.

Seuraavana päivänä lääkäri tuli kertomaan sen, minkä Jaana jo tiesi: Hän ei enää koskaan kävelisi. Muistot ensimmäisistä päivistä sairaalassa ovat välähdyksenomaisia.

Kun Jaana näki läheisten itkevän sängyn vieressä, hän tyynnytteli heitä ja vitsaili, että alkaisi seuraavaksi treenata paralympialaisia varten.

Ensimmäisten viikkojen aikana Jaana masentui. Avioliitto tuntui olevan lopullisesti ohi, eivätkä omat 8- ja 4-vuotiaat pojat halunneet tulla tapaamaan äitiä sairaalaan. Heitä pelotti. Mielessä pyöri jopa itsemurha.

- ”Keräsin unilääkkeitä varastoon. Sitten tajusin, kuinka paljon pojat oikeasti pelkäsivät minun menettämistäni. En voinut tehdä sitä heille”, Jaana kertoo.

Sairaalassa vietettyjen viikkojen jälkeen hän pääsi Invalidiliiton kuntoutuskeskus Synapsiaan Helsinkiin.

- Siihen saakka hoitaja oli hoitanut kaikki suihkut, vessahommat ja pyörätuoliin nostamiset. Synapsiassa oli raaka peli. Siellä sanottiin saman tien, että tuossa on peili ja tuossa katetri, katetroi itse.

-” Se oli kamalaa. Ajattelin, että jos loppuelämäni on tällaista, että sängyssä etsin omaa virtsarakkoa peilin kanssa ja pissaan pussiin. Naisellisuuteni meni ihan pohjalukemiin. Ajattelin, ettei tämä ole ihmisen elämää. Mutta nopeasti sitä sitten oppi. Jossain vaiheessa oltiin jo pöntöllä istumassa, kun tasapaino kehittyi”.

Navasta alaspäin halvaantuneen Jaanan piti opetella liikkuminen uudelleen.

-” Alussa pelkäsin pyörätuolia ihan hulluna, Jaana kertoo.”

-” En uskaltanut kumartua ottamaan tavaroita maasta. En tuntenut taivutusta enkä lihasten liikkeitä. Tuntui vain siltä, että yläkroppa tippuu jonnekin. Yksi ohjaaja heitteli aina kyniä maahan ja pyysi keräämään. Se oli huippuhetki, kun ensimmäisen kerran uskalsin kumartua ja ottaa kynän maasta.”

Toisinaan Jaana heräsi aamulla ja muisti vasta hetken päästä olevansa halvaantunut. Silloin hän vihasi pyörätuoliaan.

Onneksi Synapsiassa oli psykologi, jonka luona hän kävi kolme kertaa viikossa. Siellä purettiin kaikkia asioita, onnettomuutta, avioliiton ongelmia ja pelkoja. Kuntoutuskeskuksessa näki myös muita samalla tavalla halvaantuneita.

Jaana alkoi pikkuhiljaa toipua. Auttoi, kun puhui asioista avoimesti. Hevosrakas nainen alkoi haaveilla vammaisratsastuksesta.

Onnettomuuden jälkeen Jaanan välit veljeen ja siskoon sekä omiin lapsiin tiivistyivät entisestään.

-” Tässä on niin paljon hyvää, että sattui tällainen onnettomuus. Ennen sitä painoin 40 kiloa ja kuljin haamuna. Jonkun piti tulla ja jarruttaa tahtia”.

Neljä kuukautta onnettomuuden jälkeen Jaana halusi uudelleen hevosen selkään. Hän oli kotona viikonloppulomalla. Tarvittiin kaksi ihmistä pitämään hänet pystyssä satulassa. Vartalo valahteli puolelta toiselle, tasapaino oli kadonnut ja lihakset surkastuneet.

-” Itkin ja halusin nopeasti pois. Minua hävetti. Ajattelin, ettei tästä tule mitään, että on ihan turha haaveilla mistään huippu-urheilusta enää. Se haave, jonka olin neljässä kuukaudessa kehittänyt itselleni, tuntui täysin toivottomalta”.

Helsingissä Jaana päätti kuitenkin kokeilla ratsastusterapiaa. Ratsastus alkoi sujua. Hän myi ravintolan sekä entiset estehevosensa ja osti kesällä 2005 uusia kouluratsastushevosia. Niistä hän koulutti vammaisratsastukseen sopivia ratsuja.

Jaana aloitti kuntoilun: kävi salilla ja kelaamassa pitkiä lenkkejä. Samalla hän teki varmuuden vuoksi jaloillaan mielikuvaharjoituksia.

- ”Ajattelin, että kyllä ne joku päivä lähtee liikkumaan, vaikka eihän ne mihinkään liiku. Toisaalta saan nykyään supistettua alavatsan lihaksia. Ne ovat kehittyneet, vaikkei sen pitäisi olla mahdollista”.

Nykyään Jaana nousee hevosen selkään avustajiensa Tiia Dahlqvistin ja Virpi Tarakkamäen avulla. Jaanan jalat kiinnitetään jalustimiin kumilenkillä. Alavartalo sidotaan tarranauhoilla hevoseen, jotta Jaana pysyisi selässä. Ratsua hän ohjailee puheella, käsillä ja piiskalla.

Totuttelu uuteen minäkuvaan vaati työtä. Avioliitto päättyi eroon. Onnettomuuden jälkeen ajatus seksistä kauhistutti ja Jaana näki itsensä rumana. Pyörätuolissa vaatteet eivät tuntuneet istuvan ollenkaan.

Usein Jaana itki palattuaan kaupungilta kotiin, sillä ihmisten tuijotus tuntui pahalta.

Hän kuitenkin pakotti itsensä ihmisten ilmoille, jopa baariin. Hän yllättyi siitä, kuinka uteliaita toiset olivat. Baarissa on kyselty muun muassa, miten Jaana käy vessassa ja pystyykö hän rakastelemaan.

- ”Totta kai pystyn”, Jaana nauraa.

- ”Kun aloin käydä vammaisratsastuskisoissa, näin että pahemminkin vammautuneet ovat luoneet uusia suhteita, ruvenneet seurustelemaan ja perustaneet perheitä”.

-”Itsetunto ja naisellisuus ovat palanneet pikkuhiljaa”.

- ”Nykyään tunnen itseni ihan kauniiksi, kun katson peiliin. Pikemminkin kiinnitän huomiota pyörätuoliin, kiillotan sitä ja katson, ettei se ole kurainen”.

Vammautuminen ei taltuttanut Jaanan kilpailunhalua. Ensimmäisiin vammaisratsastuskisoihin hän osallistui vähän yli vuosi onnettomuuden jälkeen. 2009 hän voitti hopeaa sekä Pohjoismaiden mestaruuskisoissa että EM-kisoissa. Lontoon vuoden 2012 paralympialaisissa Jaana ratsasti sijalle 7. 2016 oli voitokkaat PM-Kilpailut, missä Jaana nappasi kaksi henkilökohtaista kultamitalia ja voitti lisäksi pakollisen joukkueohjelman. 2017 Saksassa kansainvälisissä kisoissa tapahtui taas hattutemppu, ja saatiin kuulla kolmena päivänä Suomen Maammelaulu. 2017 EM-Kilpailuissa tuli kolme 4. sijaa. Nyt tavoitteena vuoden 2018 MM-kilpailut Yhdysvalloissa ja päätavoite 2020 Tokion Paralympialaiset.

Vammaisratsastus on sovellettua kouluratsastusta. Vammasta riippuen ratsastajat saavat käyttää erilaisia apuvälineitä. Tarranauhojen ja kahden piiskan lisäksi Jaanalla on satulassa pehmuste, sillä muuten luut hankautuisivat ihon läpi.

Ilman läheisten tukea hän olisi jo luopunut kilpaurastaan. Ratsastamiseen ja arjen pyörittämiseen tarvitaan jatkuvasti apua. Kilpaileminen ei onnistuisi ilman sponsoreiden tukea.

Enää Jaana ei kysy itseltään, miksi näin kävi.

- ”Kai se pitää vain sattua vahvoille, hän sanoo”.

-”Toipuminen on omien lasten ja hevosten ansiota. Niin se on aina ollut ja tulee olemaan”.